lauantai 27. toukokuuta 2017

Milloin juoksisin taas?

Opettajan kevätkiireet ovat huono juttu kaiken harrastustoiminnan kannalta. On ollut vähän liiankin helppo unohtaa kaikki lenkkeily maratonilta palautumisen nimissä, kun aikataulu on tiukka. Jos ennen maraa en juossut pitkiä lenkkejä, niin nyt olen juossut vain niitä. Tämä johtuu siitä, että olen saanut lähdettyä pitkikselle ystäväni kutsumana. Muut ajat olen touhunnut kaikkea muuta. Huomennakin on lapsen kaverisynttärit.

Tällä viikolla tein pitkästä aikaa jotain omatoimista juoksuun liittyvää. Vetäisin helatorstaina mäkitreenin. Koska asun mäen päällä, sen toteuttaminen on logistisesti huomattavan helppoa. Tavoitteena oli 1800 noustua metriä (ei vertikaalimetriä, vaan ihan vain Garminin etäisyyslukema ylämäkeen edetyillä osuuksilla) ja sen sain kasaan yllättävän kivuttomasti. Tänään kävin lyhyen hölkkäilyn ja siinä huomasin jalkojen selvästi väsyneen.

Aamupäivällä paistoi aurinko. Kun koitti lenkin aika, satoi vettä. Onneksi se vain virkistää kivasti!


Vakaa aikomus on kyllä juosta täys-Finlandia, joten kyllä tämä tästä alkaa vielä rullata. Kunhan kesäloma alkaa...

torstai 11. toukokuuta 2017

Toivutaan, poljetaan...

Maratonin jälkeinen aamu valkeni kivuliaasti. Eri paikkoihin kehossa koski enemmän tai vähemmän. Tämä ei kuitenkaan estänyt normaaleja kotitouhuja.

Maratoonarin lihashuoltoa parhaimmillaan! Erityisesti sohvan alta kurkottelu tekee hyvää jäykille jäsenille.

Ensimmäistä lenkkiä kokeilin viikon kuluttua maratonista. Kävin ystävän kutsusta kympin mäkisillä latupohjilla. Ensimmäiset mäet tuntuivat todella raskailta ja hapokkailta, sitten alkoi kulkea ja kulkikin yllättävän hyvin. Päätin silti jatkaa kevyellä ja rennolla linjalla, koska tulossa oli kovahko pyöräilykoitos.

Tiistai 9.5. oli Pyörällä Töihin -päivä. Olin valmistautunut tähän edellisenä iltana kiinnittämällä pyörään lukkopolkimet ja virittelemällä itselleni punkan huoneeseen, jossa herääminen neljältä aamulla ei herättäisi kaikkia muita. Aamu valkeni pilvisenä ja kylmänä. Söin aamupalan ja starttasin liikkeelle kello viisi. Oli pakkasta. Treffasin kollegani ja jatkoimme matkaa yhdessä. Olin pukeutunut mielestäni hyvin, mutta varpaita palelsi aamun pakkasessa. Tätä kesti puolimatkaan asti, sitten alkoi lämmetä. Voimaa riitti viimeiselle kympille asti, vaikken ollut pyöräillyt kuin kerran tänä keväänä ja silloinkin lyhyesti. Tapasimme kolmannen työkaverin, joka liittyi seuraamme loppumatkaksi. Viimeiset kilometrit olivat jo tuskaisia energian loppumisen takia. Paluumatkalla minulle valkeni hyvin konkreettisesti, mikä merkitys oikeilla pyöräilyhousuilla on. Satula painoi luihin kipeästi. Todella kipeästi. Jossain vaiheessa tuli niin lämmin, että saatoin riisua päällimmäiset housut ja viritellä niistä itselleni satulanpehmusteen. Tämä pelasti loppumatkan. Maantiellä mäet eivät juuri tuntuneet missään, mutta kotiin vievä viimeinen mäki oli tiukka. Lapsilla oli koulun siivousilta ja poljin hitaan tuskaisesti pientareita siivoavien lapsiryhmien ohi. Tästä kokemuksesta opin, että sadan kilometrin päivätaipaleeseen pitää valmistautua paremmin treenaten ja oikeilla välineillä. Ja että aion tehdä saman vielä uudelleenkin!

Nyt olen vihdoin kokenut senkin, miltä tuntuu kaatua kyljelleen, kun jalat eivät irtoakaan polkimista. Se ei välttämättä satu paljonkaan, mutta näyttää kuulemma varsin pöljältä.