Lomalla Ylläksellä: sinun, minun ja meidän hiihdot

Lähdimme hiihtolomaviikolla Äkäslompoloon reippailulomalle koko perheen voimin. Tiedossa olisi juoksun sijaan hiihtoa, toivottavasti paljon. Lauantaipäivä kului autossa istuessa, mökkiin taloksi asettuessa ja lapsen selkään ilmestyneestä kipeästä patista lääkäriin soitellessa. Patista otettiin kuvia, jotka lähetettiin päivystyksen puhelimeen. Ja myös vahingossa johonkin ihan muuhun numeroon. Mahtoi siellä joku olla ihmeissään. Patti katosi onneksi yön aikana.

Sunnuntaina koitti talven ensimmäinen hiihtolenkki rapsakassa kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Minulle, lapset olivat kyllä hiihdelleet koulussa ja hoidossa. Tuppasin päälle paksusti vaatetta, koska arvelin lasten etenemisvauhdin olevan ei-päätähuimaava. Isäntä lähti kokeilemaan latujen ja suksien kuntoa omaa vauhtiaan ja minä hiihtelin lasten kanssa. Yhtä palelsi. Toistakin palelsi. Lisää vaatetta. Yhdellä oli lahje huonosti. Toista palelsi yhä. Yhdellä oli kuuma ja sattui mahaan. Vaatetta pois ja käännös takaisin, kunhan oli ensin saatu käännytettyä myös kolmas, joka haluaisi hiihtää pitkän lenkin. Toinen olisi halunnut myös hiihtää pidempään, mutta paluumatkalla ei olisi enää jaksanutkaan millään hiihtää. Saldona 2 km, esimaku upeista tunturimaisemista ja testiksi muutama wassurykäisy. Tai siis wassua etäisesti muistuttava oma muunnelma, jota vauhdista ja voimain tunnosta huumaantuneena pistellessä olo tuntuu ihan Aino-Kaisa Saariselta. Sää oli nahkea, mutta sukset hyvässä kunnossa, kiitos perheenpään.

Ruuan jälkeen vaihdoimme osia. Minä lähdin yksin ladulle. Heti lähdettyäni kirosin hansikasvalintaani. Rukkasten sijaan käsissä oli ohuet sormikkaat ja käsiä jääti todella. Hiihtoa olisi varmaan kannattanut kokeilla ennen lomaa kotona. Tuntui nimittäin melkoisen raskaalta. Pohkeet tulessa kiipesin pian ylös pitkää ylämäkeä, samalla sormet onneksi lämpenivät kivasti. Mäki oli niin loiva, että sen tunnisti mäeksi vain etenemisen hitaudesta. Turhauttava tunne, kun maasto vaikuttaa lähes tasamaalta, mutta silti meno hyytyy. Maisemat olivat henkeäsalpaavat ja nopeasti turhautuminen unohtui. Kiipeäminen palkittiin loppumatkasta, kun sain laskea kaikki noustut metrit alamäkeen. Pakkasen takia pukemani kypärämyssy, jonka olin ylämäessä huohottanut läpimäräksi, jäätyi alamäessä kovaksi. Kolmetoista kilometriä silkkaa riemua, maitohaposta viis! 

Pallas-Yllästunturin kansallispuiston puita. Silmänkantamattomiin.

Näkymä Hangaskurun laavulta.

Ruuan jälkeen kävin vielä lyhyen saunalenkin hölkäten. Askel tuntui aluksi höyhenenkevyeltä, mutta kävi raskaaksi loppua kohden. Jalat saivat kaipaamaansa vaihtelua, mutta kokonaisrasitus alkoi lopulta painaa.

Maanantaina lähdimme taas hiihtämään. Ajoimme autolla Äkäsmyllylle. Minä lähdin kiertämään pitempää lenkkiä, muu perhe lähti oikoreitille kohti Peurakaltion kahvilaa. Maisemat kansallispuistossa olivat mielettömän kauniit ja aurinko paistoi, mutta nahkea luisto vei maun itse hiihdosta. Latupohja oli pehmeä ja nihkeä. Vastaan tuli kaksi kävelijää. En huomauttanut ladulla talsimisesta ja tajusin hetken päästä, että olisi ehkä sittenkin pitänyt. Luistelu-ura oli möyhennetty aivan rei'ille. Mietin jo, onko joku eläinlauma marssinut siitä, mutta jäljissä oli selvästi saappaan muoto, välillä koiran jälkiä ja kakkaa. Raivostuttavaa. Rämmin jalat tutisten kahvilalle. Söin taskussani olleen energiapatukan jämät. Koska kenttää ei ollut, en voinut soittaa ja kysyä muiden olinpaikkaa. He onneksi ilmaantuivat hetimiten paikalle. Syötyäni vielä puolikkaan korvapuustin lähdin hakemaan autoa lähtöpaikalta kuuden kilometrin päästä. Lopuksi Äkäsmyllyltä parkkipaikalle siirtyessä tuli vielä mukava alli-vatsatreeni, kun hiihdin tasatyöntöä ylämäkeen pitkin moottorikelkan uraa. Kun pääsin perille, oli hiihtoa tullut yhteensä parikymmentä kilometriä. Ajoin auton kahvilalle ja nappasin lapset kyytiin isännän lähdettyä hetki sitä ennen hiihtäen kohti mökkiä.

Tykkylumiset kynttiläkuuset sinistä taivasta vasten. Niin kaunista.

Ruuan jälkeen päätin vielä lähteä hakemaan kaupasta maitoa juosten. Ennen ovesta ulos astumista ostoslista oli jo kasvanut mehupullon verran. Perillä kaupassa tajusin, että maitoa on oltava sekä tavallista että laktoositonta. Mietin paluumatkalla kolmekiloinen kassi kädessä hölkätessä, että olisi kannattanut sittenkin ehkä lähteä autolla.

Tiistaina ajoimme heti aamusta Leville. Perheenpää lähti sieltä kaverin kanssa hiihtämään kohti Äkäslompoloa ja minä menin lasten kanssa kylpylään. Kotiin palattua ja isännänkin palattua lähdin omalle hiihtolenkilleni. Suuntasin Kellostapulinkuruun. Koska kello oli lähtiessä jo neljä, päätin tehdä kierroksen niin päin, että valaistu osuus tulee loppumatkaan. Nousu kuruun alkoi Kesängin Keitaalta. Latu kiipesi ylöspäin valoisassa metsässä juuri sopivan jyrkkänä, ei liian. Kiivettyäni jo jonkin aikaa alkoi metsä harventua ja tuulenvire käydä, siitä päättelin olevani jo melko korkealla. Maisema alkoi peittyä sumuun. Ennen kuruun kääntymistä oli opaskyltti, kuinka toimia lumivyöryn osuessa kohdalle. Kurua reunustavat lumivallit nähtyäni ymmärsin, miksi kyltti oli siinä. Sumu oli jo sakeaa. Tuntui hiukan hurjalta jatkaa eteenpäin näkemättä mitään, luottaen vain latuun ja siihen, että sitä seuraamalla pääsee perille. Kello oli jo viisi ja auringonlaskun aika. Mukanani oli otsalamppu, mutta kuinka kauas sillä näkisi hernerokkasumussa, jos tulisi joku hämminki ja eteneminen tyssäisi? Ohitin hitaasti hiihtävän naisen, vaihdoimme pari sanaa. Tulin ulos kurusta laskettelurinteen reunaan. Hissit olivat kiinni ja rinne hiljainen. Latu päättyi tasaiseksi tamppaantuneeseen lumeen enkä nähnyt, missä se jatkuu. Joku mies seisoi ladun päässä ja kysyi, olinko nähnyt sinisiin pukeutunutta naista. Kerroin naisen olevan tulossa ja kysyin, missä latu menee. Hän näytti oikean suunnan. Varoitti mutkasta alamäen jyrkimmässä kohdassa. Jaahas, tämäpä rohkaisevaa. Lähdin laskeutumaan alaspäin. Latu haarautui ja valitsin sen suunnan, jossa tulee valaistus. Hurja mutka olisi ilmeisesti ollut siinä toisessa, koska kuuluisa Isometsän nousu oli jyrkkyydestään ja pituudestaan huolimatta leppoisa laskettava. Tai ehkä siksi leppoisa, että odotin vielä hurjempaa ja latu oli hyväkuntoinen.. Valaistusta en loppujen lopuksi tarvinnut, se ei ehtinyt syttyä ennen perille pääsyä.

Kellostapulinkuru hernerokkasumussa.

Keskiviikon urheilu koostui pulkkamäessä edestakaisin talsimisesta ja kotiin tullessa puolentoista kilometrin kauppakassi-jumpasta. Tämä oli ihan hyvä, koska kolme päivää hiihtoa putkeen kylmiltään tuntui jo lihoissa. Perheen kolme rohkeinta menivät laskettelemaan, me arat pysyimme pulkkamäessä. Voi tosin olla, että jonain päivänä minun on lopetettava mamistelu ja kohdattava pelkoni uskaltautumalla rinteeseen. Olen lasketellut kerran elämässäni ja siitä on aikaa yli kymmenen vuotta. Pahinta ehkä on se, että lasten edessä olisi esitettävä rohkeaa tiukoissa äkkitilanteissa, esimerkiksi hissistä rinteeseen siirtymisessä. Juoksu on ihanan yksinkertaista liikuntaa, alamäkeenkin joutuu tekemään töitä, jotta etenee.

Torstaina lähdin taas hiihtämään, tällä kertaa pitkää lenkkiä. Sää oli pilvinen ja suksi luisti. Suunnitelmissa oli kierros kansallispuiston kautta Kotamajalle, nousu Kukastunturille ja sieltä Hangaskurun kautta Kesängin Keitaalle, jossa muu perhe odottaisi. Eräässä loivassa alamäessä innostuin ottamaan oikein vauhdikkaita luistelupotkuja. Niin vauhdikkaita, että sotkeennuin omiin jalkoihini ja lensin rähmälleni. Olin selvinnyt Isometsän noususta (laskusta) ja tarkoitus oli selvitä Kukaksen päältä ehjänä alas. Silti kaadun lähes tasaisella, voihan hitsi. Onneksi ei sattunut mihinkään. Alkoi tulla nälkä. Pydähdyin ja söin patukan puolikkaan. Arvoin mielessäni, pysähtyisinkö Kotamajalla. Päätin pysähtyä. Slin munkin ja join teetä, sitten alkoikin pitkä nousu. Nousu oli yllättävän helppo, olin käynyt siellä pari vuotta sitten ja kunto taisi silloin olla huonompi. Ylhäällä odotti mieletön valkeus. Sellainen, joka miltei sokaisee. Tuuli kylmästi. Sain laitettua perheelle viestin olinpaikastani. Siinä näpytellessä vahdin hansikastani hysteerisesti, koska se lentäisi nopeasti todella kauas. Maisema oli upea, todella! Tykkylumiset puut muodostivat lumiluolia. Sitten lähdin laskeutumaan alaspäin. Ajattelin, että jos kaadun, jäiset sormeni katkeilevat kuin jääpuikot. Sain vastausviestin, jonka päätin lukea vasta näppien alettua sulaa. Hiihtelin Hangaskuruun, jossa kävi kova vastatuuli. Tavoitin perheen Kesängin Keitaalla. Puin ylleni isännän päällä olleet toppahousut ja untuvatakin. Mikä onni, että olemme niin saman kokoisia! Pienempien lasten kanssa pitää olla päällä aika paljon enemmän vaatetta, kuin omaa vauhtia edetessä. Perheenpää lähti hiihtämään esikoisen kanssa Kellostapulinkuruun ja minä suuntasin tyttöjen kanssa Kesänkijärven jäälle. Järven toisessa päässä odotti auto. Hiihtoa oli päivän aikana kertynyt 36 km.

Kukastunturin laella. Lumen peittämät puut olivat kuin Narnian Valkean Velhon patsaiksi jähmettämiä olentoja.

Perjantaina koitti pitkä kotimatka. Loma oli virkistävä! Taas on hyvä suunnitella uusia seikkailuja.