Flunssan jälkeinen ensimmäinen lenkki on aina raskas. Ihan kuin kroppa olisi kokonaan unohtanut, miten juostaan. Hengästyttää, kinttuihin polttaa. Ryhtilihakset eivät jaksa pitää kehoa pystyssä, joten meno on kumaraa raahustamista. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus säännöstä. Lähdin juoksemaan suoraan ruokapöydästä, jonka seurauksena juoksun tuottaman pienimuotoisen tuskan kruunasi turpoava vatsa.
Koska oli itsenäisyyspäivä, totesin mielessäni epämiellyttävän kokemuksen sopivan sotien muistelemiseen pyhitettyyn päivään oikein hyvin. Ei siellä talvisodassakaan papalla varmasti mukavan leppoisaa ollut ja silti oli jaksettava. Pappa selvisi kahdesta sodasta. Minä juoksin neljä kilometriä lievästi hengästyen ja hikoillen.
Sään puolesta ei tosin oltu lähelläkään talvisodan oloja. Kuvasta näkyy, missä vaatetuksessa tarkeni loistavasti. Joulukuinen tummanruskea muta sanoi "lits" ja "läts" lenkkarin alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti