sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Sunnuntai-illan palkinto

Ansiotyön takia viikonloppuun tuppaa kasaantumaan kotitöiden suma. Päätin purkaa sitä niin paljon, kuin ehdin ja juosta lenkkini vasta sunnuntai-iltana. Haikean toiveikkain mielin katselin luutun varresta ikkunoista näkyvää illan sinistä hetkeä. Pimeys oli jo laskeutunut, kun vihdoin suljin ulko-oven takanani.

Ensilumi oli satanut viime yönä, sitä oli vielä vähän jäljellä paikka paikoin. Ilma tuntui kostealta ja huokui kylmyyttä. Syöksyin pimeyteen. Tai no, ei katuvalojen loisteessa mitään pimeyttä ole, se on valaistun reitin ulkopuolella metsässä. Valaistu latureitti on kuin käytävä, jota molemmin puolin ympäröi täydellinen pimeys. Metsä ympärillä on sysimusta. Tätä käytävää juoksin eteenpäin, askel kerrallaan. Välillä käytävä haarautui ja valitsin, kumpaa reittiä jatkan.

Pian juuri ennen lähtöä syöty lasagne alkoi ilmoittaa itsestään ja miellyttävä flow-tila katosi. Maha turposi ja alkoi käydä kipeäksi. Lopulta olisin halunnut oksentaa, en siksi että olisi oksettanut, vaan siksi, että halusin saada täpötäyden ja palloksi turvonneen vatsan tyhjäksi. En oksentanut, vaan jatkoin matkaa hyväksyen vatsan aiheuttamat epämiellyttävät tuntemukset.

Yhtäkkiä metsän takaa kuului pauketta. Ilotulitus! Ihastelin taivaalle nousevia värejä ja valoja. Tilanne oli erikoisuudessaan mykistävä. Hölkkäsin kotiin. Matkaa kertyi tasan kahdeksan kilometriä, Garmin ilmoitti täyden kilometrin samantien, kun saavuin kotipihaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti