torstai 26. marraskuuta 2015

Marraskuun monet kasvot

Lähdin maanantai-iltana kevyelle viitoselle. Päätä särki, koska olin lopettanut kahvin juomisen. Taas. Todettuani kyseisen nautintoaineen yöunien kannalta tuhoisaksi. Ja todettuani samalla yöunien ehdottoman tärkeyden arjesta selviytymisen kannalta. En ymmärrä enää ollenkaan, kuinka selvisin silloin, kun lapset olivat pieniä ja pätkäunisuus jatkuva olotila. Olin ottanut ibuprofeenia ennen lähtöä.


Talvinen kauneus mykisti hetkittäin. Lumiset puut pakkasessa pimeytyvää taivasta vasten katuvalon loisteessa olivat kertakaikkisen upea näky. Sormia palelsi, mutta pian veri alkoi kiertää. Lopputuloksena juoksusta ihanan raikas olotila.


Torstai. Kaksi pientä tyttölasta tuli koulusta. Jätin heidät luukuttamaan Robinia ja Isaac Elliotia ja aloin tehdä lähtöä lenkille. Eivät olleet pahoillaan. Vilkaisin ulos ovesta tehdäkseni kenkävalinnan. Jää oli jo sulanut tien pinnasta, mutta räntää satoi ja se näytti jäävän maahan. Omistan yhdet Gore-Tex-lenkkarit, joita kyllä käytän tosi harvoin. Nyt oli juuri oikea sää niille.

Astuin ovesta. Viima löi rännän päin kasvoja ja hyytävä kylmyys pureutui salamana vaatteiden läpi. Aargh! Olotila muistutti sitä, kun on astumassa avantoon. Mahtavaa! Hirveää! Aivan hirveää! Voi luoja! Mitä tästä tulee? Kuulokkeista alkoi soida Cradle of Filth. Lauloin mukana Nymphetamine Overdosea estääkseni itseäni haukkomasta henkeä.

Kun pääsin mäen alas, alkoi tuuli tyyntyä. Räntä vaihtui vedeksi ja sade vaimeni. Jalat pysyivät Gore-Texin suojissa mukavan lämpiminä. Lopputuloksena olikin monen monta miellyttävää kilometriä. Sataman autius muistutti siitä, että kohta on talvi. Pysähtyneisyydessä oli jotain hyvin synkeän kaunista. Järven vesi näytti hyisen kylmältä.


Juostessa ollaan perusasioiden äärellä. Nälkä. Jano. Se tuntemus, kun lähtiessä kurkkuun kulautettu iso tuopillinen vettä on päässyt päämääräänsä kehon läpi matkatessaan. Onneksi yliopiston ovet olivat auki. Arvelin, että yliopistolla pyörii niin monenkirjavaa tallaajaa, ettei yksi lenkkiasuinen punakka hiippari herätä kummoistakaan huomiota. Vessareissulla oli kiva muistella omia opiskeluvuosia. Oi, niitä aikoja!

Paluumatkalla käväisin kotona hörppäämässä lisää vettä. Nappasin toppatakin kainaloon ja huikkasin lähtiessäni Robinia yhä kuuntelevalle typylle käyväni vielä hakemassa eskarin kotiin. "Ootpa pimahtanu", tuli vastaukseksi. Otin sen kohteliaisuutena. Hölkkäsin koululle takki kourassa ja pian kiipesin taas mäkeä ylös, tällä kertaa lapsi mukanani. Ylämäen toinen kiipeämiskerta olikin huomattavasti edellistä hitaampi. Laskimme jouluvaloja mennessämme, neljäkymmentä taisi lapsi saada tulokseksi.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti