maanantai 17. huhtikuuta 2017

Toinen määräviikko ja harjoitusleiri Kuopiossa

Toivuttuani Pentin Pinkaisusta aloitin taas juoksemisen. Tiistai-iltana lumisateessa kolmonen, sitten keskiviikkoaamuna auringonpaisteessa kymppi, josta vajaa alkupätkä maratonvauhtia. Tuntui kevyeltä! Kun pääsin perille, olisin halunnut vain jatkaa ja jatkaa lisää ja lisää. Tämä tietää hyvää.

Aina väärät kengät jalassa. Tällä kertaa en ottanut nastoja.

Torstaille suunnittelemani lenkki vaihtuikin päivistyskeikkaan kaaduttuani aamulla selälleni liukkaalla ja kokeiltuani tyhmänä kotona työpäivän jälkeen, oikaisisiko leuanvetotangossa roikkuminen nikamat. Oikaisi niin mahtavasti, että kipu löi kuin nuoli. Siellä jonossa istuskellessani viesteilin paniikissa maratonseuralleni, miten minun oikein mahtaa käydä. Lääkäri totesi, ettei ole murtumia ja liikuntaan sain luvan, kunhan en kaadu. Jee!

Innokkaana lähdinkin pitkänäperjantaina pitkälle lenkille. Vanhasta muistista kipaisin sille lenkille, joka on himpun yli puolimaratonin mittainen. Voi sitä tuskan määrää! Lenkki oli todella tarpeeseen, koska jo viidentoista kilometrin jälkeen alkoi tuntua tosissaan pahalta. Parin viikon päästä juoksen 42. Heh. Voi olla, ettei silloin naurata.

Lauantaina kävin aamulla kevyen palauttavan ja seuraavan heti samana iltana, mutta Kuopiossa. Olimme vieneet lapset äidilleni ja jatkaneet isännän kanssa kaksin matkaa eteenpäin. Juoksu tuntui raskaalta.

Tällaisia örkkejä tuli vastaan Kallaveden rannalla.

Raskaan tuntuinen juoksu edellisenä päivänä (ja riekkuminen keskellä yötä Neljän Ruusun keikalla) ei luonnollisestikaan estänyt viettämästä pääsiäissunnuntaita juosten. Polkujuoksijamieheni vei meidät Kolmisopen poluille, joissa vierähti tunti jos toinenkin. Yllätyin siitä, miten kevyttä polkujuoksu voi olla. Vauhti toki minulla oli kuin etanalla tervassa, mutta silti. Tämä oli kivaa! Jatkoimme vielä Puijon poluilla, jotta siippa saisi oman kilometritavoitteensa täyteen. Poluilla seikkaileminen on jotain, johon ruuhkavuosien puristuksessa en meinaa millään kyetä. Jos saan kalenteristani raivattua lenkin mentävän aukon, niin en vaan pysty lähtemään minnekään epämääräisesti kiertelemään ja ihmettelemään, vaan reitti ja sen kesto on oltava tiedossa jo etukäteen ja se onnistuu helpoiten tasaisella maantiellä. Tämä on ennenkaikkea oman pääni sisäinen ongelma, halu pitää langat käsissä joka suhteessa. Mutta ehkä joskus?

Trailrunner-wannabe kuvaustauolla.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Ensimmäinen määräviikko

Juoksuviikko alkoi ilmoittautumalla kahteen tapahtumaan. Juoksen tänä vuonna ensimmäistä kertaa ikäsarjassa. Se on nyt ikäkriisin paikka! Apua! N40-sarja on niin kovakin vielä! Onko niin, että siinä iässä yhä tavoitteellisesti juoksevat ovat ehtineet treenata itsensä hurjaan kuntoon, eikä aloittelijoita juurikaan joukossa ole? Paitsi minä en kyllä ole hurjassa kunnossa.

Viikon alussa juoksin pari kolmosta ja muistuttelin itselleni, että lihashuoltoon olisi taas alettava panostaa. Se on nyt jostain syystä jäänyt tyystin, mikä penikkahistorialla ja alkavilla plantaarifaskiitin merkeillä ei ole ollenkaan hyvä juttu.

Keskiviikkoaamun maratonvauhtinen lenkki kulki kevyesti. Nyt olin jo selvästi oppinut löytämään riittävän hitaan vauhdin, kun Garmin ei enää herjannut liian kovasta nopeudesta.

Viikko huipentui vuoden ensimmäiseen lappujuoksuun, perinteiseen Pentin Pinkaisuun 10 km. Sää oli juoksun kannalta oikein hyvä: kolean aurinkoinen. Lämmittelin juoksemalla urheilukenttää ympäri. Jännitti. Kun lähtölaukaus kajahti, säntäsin joukon hännillä matkaan. Reitti oli mäkinen ja siksi yritin hillitä itseäni, muistellen mäkiä kauhulla edellisvuosilta. Tällä kertaa mäet eivät tuntuneetkaan juuri missään. Hengästyin kyllä ja hapottikin, kuten kuuluu. Silti vauhti ei päätä huimannut. Suuri massa oli jo kadonnut edeltä ja juoksin yksin. Puolimatkassa joku nainen ohitti minut, mutta jäi melko lähelle eteeni. Katsoin, että hänen vauhtinsa kasvaa tasaisella, mutta hidastuu mäkiin. Arvelin ohittavani hänet viimeisessä mäessä. Niin kävikin, mutta suoran päässä hän tuli rinnalleni ja ehdotti loppukiriä. Ampaisin vauhtiin ja vielä vain löytyi ruutia jaloista! Maalissa kiitin ja kättelin häntä.

Tämä oli ensimmäinen tapahtumajuoksu N40-sarjassa. Lihasvoimaa näemmä riittää, mutta vauhtikestävyys ja hapenottokyky ovat heikommat.

Toiseksi viimeisellä suoralla. Kuva: Jukka Eskelinen

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Jokos se maraton on kohta?

Koko viikonloppu hujahti kuin siivillä kaikenlaisissa kotihommissa, juoksukilometrejä pyöreät 0. Maanantaina lähdin lenkille ja totesin ehtiväni viitosen sopivasti työpäivän keskellä. Olin jo huolissani, mitä ihmettä maratonista oikein tulee, jos en ikinä juokse pitkiä lenkkejä. Pyörittelin hölkätessä päässäni viikkoja ja kilometrilukemia ja totesin, että vielä ehdin hyvin ottaa kunnon määrärykäisyn ennen maratonia. Tämä rauhoitti mieltäni ja maratonkuume alkoi nousta. Jee!

Tiistaina oli satanut lunta ja maa oli jäässä. En hoksannut ottaa nastakenkiä mukaan, joten maratonvauhtinen lenkki sai siirtyä seuraavaan kertaan. Hölkkäsin leppoisan kuutosen auringonpaisteessa. Sulava lumi sai auringon hohtamaan tosi kirkkaasti silmiin. Seuraavana päivänä kävin sitten maratonvauhtisen, joka sujui yhtä hyvin kuin edelliselläkin kerralla.

Viikonloppuna ehdin pitkälle lenkille, vihdoin ja viimein! Alkoi jo tuntua, että hommasta ei tule mitään, jos lenkit ovat aina max kahdeksan kilometrin pituisia. Menin sunnuntaina viisitoista ja se tuntui juuri sopivalta. Edellisillan Korpiklaanin keikalla riekkuminen painoi jaloissa ja päänupissa, mutta juoksu kulki silti kohtuullisen hyvin.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

KeKe: kevyen viikon jälkeen tuli kevät!

Kevyellä viikolla juoksin muistini mukaan vain yhden lenkin. Sen tein keskiviikkoaamuna kahdeksan kilometrin mittaisena. Tarkoitus oli juosta enemmänkin, mutta se vain jäi. Juoksin kesäkengillä ja tuntui huiman kevyeltä. Perjantaina kävin hierojalla ja johan teki gutaa. Jumeja löytyi kintuista vaikka muille jakaa.

Maanantaina lähdin taas lenkille testaamaan, miten hieronta oli tepsinyt. Hyvältä tuntui, tosi hyvältä! Seuraavan kolmen viikon jaksolle suunnittelin maratonvauhtisia juoksuja, mutta vielä ei ollut niiden aika.

Aamulla satoi lunta ja siksi pakkasin töihin mukaan nastalenkkarit. "Jurskis jurskis" ne sanoivat kuivalla asfaltilla.
Tiistai-iltana vetäisin kolmikilometrisen pikkulenkin räntäsateessa. Virkistävää! Keskiviikkoaamuna aloitin jännittynein mielin viikon vauhtilenkkiä. Mahaan sattui. Pohdin, mitä ihmettä tästä tulee. Luvassa oli kahdeksan kilometriä, joista kolme ja puoli maratonvauhdilla. Kun maratonvauhtinen pätkä alkoi, se olikin ihmeen helppoa. Ai että! Selvästi huomasi, mitä vauhtia on edetty muutaman kerran ennenkin ja kymmeniä kilometrejä putkeen. Tämä loi taas uskoa huomiseen.

Torstai oli ulkoilupäivä. Koko yläkoulu oli pihalla, joko laskettelurinteessä tai oheisaktiviteeteissa. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Minä kehnona laskettelijana valvoin oheisaktiviteetteja ja huolehdin samalla d-vitamiinin saannistani. Voiko olla parempaa?

Ja tästä vielä maksetaan! Aah.
Perjantaina juoksin viikon viimeisen lenkin jo aamupäivällä. Aurinko paistoi ihanasti ja askel lensi.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Paluu arkeen kamalilla vedoilla

Loman jälkeen arki löi taas päälle täydellä voimallaan. Kaksi ensimmäistä lenkkiä olivat kolmen kilometrin pituisia ja molemmilla kerroilla tuntui, että olisin voinut ja halunnut juosta kolme kertaa pidemmälle. Jalat tuntuivat hiihtopainotteisen loman jälkeen juoksuun hyvin kevyiltä ja energisiltä. Kiinnostaisi kovasti nähdä, miltä pitkä lenkki tuntuu. Se jäisi nyt toistaiseksi nähtäväksi.

Torstaina juoksin vetolenkin. Tuntui raskaalta, ihan hullun raskaalta. Kamalaa. Perjantai-iltana ehdin taas kolmosen. Eikä sekään tuntunut hyvältä. Lauantaina oli upea keli. Aurinko paistoi ja pysyin sisätiloissa tehden rästiin jääneitä hommia. Viikon viimeinen lenkki oli sunnuntaina auringon mentyä pilveen, toinen vetolenkki. Onneksi aurinko näyttäytyi edes hetken verran, ei tuntunut niin älyttömältä tämä toimintajärjestys. Alkuun tuntui tosi raskaalta taas. Ei meinaa nyt sujua, ei millään. Otin kaksi vajaan kahden kilometrin mittaista vetoa. Toisella vedolla tuli merkillinen tunne, ihan kuin jalat olisivat jotenkin kehosta irralliset osat, jotka vievät minua eteenpäin ja katselisin maanpintaa jotenkin yläpuolelta, kuin polkupyörän selästä.

Enää ei voi puhua talvijuoksusta.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Hiihtoloma Äkäslompolossa

Hiihtoloman koitettua lähdimme perheellä Äkäslompoloon lomanviettoon. Pakkasimme lauantaina ja ajoimme sunnuntaina. Olimme varanneet rivitalonpätkän läheltä Äkäslompolon keskustaa. Lapset halusivat heti illalla hiihtämään ja sen sallimme. Kävin samalla itsekin kokeilemassa suksien luistoa.

Maanantaina oli laskettelupäivä. Lapsista kaksi kolmesta lasketteli isännän kanssa ja minä viihdyin kuopuksen kanssa pulkkamäessä Ylläsjärven puolella. Sää oli kaunis ja aurinkoinen. Leppoisa päivän paistattelu teki hyvää pakkaus- ja matkustusväsymykselle. Iltapäivällä palasimme vielä rinteeseen Äkäslompolon puolelta, kuopuskin haki hiukan tuntumaa laskettelusuksiin mattohissin äärellä.

Näkymä mattohissiltä Kellostapulin suuntaan.

Illalla kävin vielä oman hiihtolenkin valoladuilla. Se oli ensimmäinen omavauhtinen hiihto tänä talvena ja tottakai suuntasin fiksuna tyttönä heti legendaariseen Isometsän nousuun. Se oli tiukka, mutta yllättävän kiivettävä.

Tiistaina suuntasimme ladulle. Miehet lähtivät pitkälle lenkille ja naiset vähän lyhyemmälle. Ajoin autolla Kesänkijärven parkkipaikalle ja siitä jatkoimme suksilla eteenpäin. Kitinäksi meinasi mennä, mutta sinnikkäästi yritin pitää positiivisuutta yllä. Tässä auttoivat huomattavasti lupaukset pillimehuista ja Kesängin Keitaan munkkikaakaoista. Tytöt saivat valita, mennäänkö metsän vai järven kautta. Vastatuuli oikeastaan päätti puolestamme, että suuntaisimme metsään. Keitaalla tytöt hörppäsivät pillimehut ja yllättäen sain heidät houkuteltua vielä jatkamaan jonkun matkaa Latvamajan suuntaan. Olin pukenut liian vähän päälle ja sormiani palelsi. Tein vetoja eteenpäin ja palasin takaisin. Vetojen aikana tytöt olivat tehneet lumeen jälkiä ja minun piti arvata, minkä eläimen ne olivat (hyviä arvauksia olivat esim. sinivalas, muurahaiskarhu ja kärpäsparvi). Keitaalla nautimme ansaitut munkkikaakaot ja jatkoimme sitten takaisin autolle metsäreittiä.

Naisten retkellä perässähiihtäjänä.

Iltapäivällä lapset lepäsivät mökissä, kun kävimme siipan kanssa oman lenkin Kellostapulinkurun kautta. Nousu kurulle oli pitkä ja raskas, mutta kuru itse yhtä hieno kuin muistinkin. Todella vaikuttava paikka lumitöyräineen ja käkkäräisine huurteisine puineen. Lumivyöryvaaran takia pidimme kurussa pientä välimatkaa toisistamme.

Illalla piti käydä kaupassa ja luonto kiitti, kun päätin lähteä sinne juosten. Tämä oli yllättävä kokemus. Kaksi peräkkäistä raskaahkoa hiihtopäivää takana ja silti jalat tuntuivat kevyiltä ja vauhti kasvoi ihan itsestään. Tässä jos jossain on oikeaa liikunnan riemua!

Keskiviikko oli lepopäivä. Lilluimme Levin kylpylässä monta tuntia. Illalla kävin oman hiihtolenkin. Koska pääsin lähtemään myöhään liikkeelle, hiihdin suurimman osan valoladulla. Kävin Navettagallerialla kääntymässä, jotta ehdin valoladulle ennen hämärän tuloa.

Torstaina pidimme superhiihtopäivän. Aamulla isäntä ja nopeimmat lapset lähtivät hiihtämään kohti Kotamajaa. Minä ajoin nuorimman kanssa Navettagallerialle. Sieltä lähdimme suksilla suorinta tietä Kotamajan suuntaan. Reitti nousi tasaiseen tahtiin, mutta pieniä evästaukoja pitäen jaksoimme hyvin. Kotamajalla odottelimme muuta perhettä saapuvaksi. Joimme koko porukalla munkkikaakaot. Perheen miehet lähtivät jatkamaan kohti Kukastunturia, me naiset jatkoimme suorinta tietä kohti autoa. Loiva alamäki oli leppoisaa laskettavaa. Bongailimme tykkylumipalloja, joita tytöt kutsuivat hatuiksi. Aikaa koko reissu vei nelisen tuntia.

Näkymä Kotamajalta.
Mökille päästyä söimme ruuan ja sitten lähdin isännän kanssa omalle Kukaksen huiputtamisretkelleni, jota olin toivonut koko ajan. Jalat painoivat yllättävästi ja loiva nousu otti voimille. Mietin mielessäni, kenen idea tämä hullutus oikein oli. Kun käännyimme Kukaksen viitan mukaiselle ladulle, nousu jyrkkeni ja latu pehmeni. Myös pää pehmeni. Oli jano. Ärsytti. Kun alettiin päästä ylös, alkoi maisema avartua. Huurteiset puut olivat kauniita, kevyt tuulenvire kävi. Aurinko teki jo matkaa kohti läntistä horisonttia. Lopulta olimme laella, josta avautui upea näkymä joka suuntaan. Nyt irtosi jo hymy ja kaikki tuska unohtui. Tämän takia haluan tänne aina uudelleen! Valokuvasimme ja lähdimme sitten alaspäin. Valokuvaaminen tuulisella laella yhdistettynä pitkään alamäkeen sai minut tuskaisen tietoiseksi sormistani, jotka olivat hiljalleen muuttumassa jääpuikoiksi. Loppumatka oli käytännössä koko ajan alamäkeä. Perillä mökissä iski melkoinen paleluhorkka. Sauna teki hyvää sen päälle.

Kukastunturin laella.
Viimeisenä lomapäivänä seisoskelin taas rinteessä pikkulaskettelijan seurana. Kävin myös omalla lenkillä hyvästelemässä hiihtäen tunturit. Jospa näen ne vielä pian uudelleen!

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Työn lomassa

Pari viikkoa vierähti taas hyvin kiireisissä merkeissä. Juoksentelin aina vähän joka välissä sen mitä ehdin. Joskus on vain panostettava työhön ja jätettävä juoksut taka-alalle. Ehdin toki juostakin, ei sillä.

Pulkkamäki iltavalaistuksessa eräänä maanantai-iltana.

Sain korkata myös uudet Icebugit. Istuvat kuin hansikas, kuten edellisetkin. Ovat kirkkaansiniset, kivaa vaihtelua ainaiseen pinkkiin.

Näissä maisemissa kelpaa hölkötellä. Otin itse asiassa puolikkaan vauhtiset vedot, jotka tuntuivat kamalilta kuten aina.

Satoi lisää lunta ja maisema muuttui ihanan talviseksi. Juokse nyt tässä pöperössä sitten.